Silloin talloin joku kysyy, onko koti-ikava.
En tieda, mita koti-ikava tarkoittaa. Minulla on kaksi kotia. Se koti, missa asun ja se koti, missa vanhempani asuvat. Omaa kotia en ikavoi, koska vietan taalla paivat pitkat. Vanhempieni kotia en ikavoi, koska se sijaitsee pienella paikkakunnalla keskella ankeinta Suomea. Ehka siis ihmiset tarkoittavat koti-ikavalla jonkun maan ikavointia? Suomea en ikavoi. Jos ikavoisin, niin en olisi ollut sielta pois yli 10 vuotta. En Suomessa kaydessani rahtaa matkalaukullista salmiakkia ja ruisleipaa paluumatkalla. Tykkaan kylla molemmista, mutta en kai tarpeeksi. Joskus joku on pyytanyt tuomaan jotain Suomesta. Olen vienyt Salmaria. Kukaan ei koskaan pyyda tuomaan mitaan sen jalkeen. Suomesta ikavoin mahdollisuutta kommunikoida aidinkielella.
En myoskaan ikavoi Englantia. BBC World Newsissa tuli katukuvaa Manchesterista ja jotain ehka laikahti sisallani. Ehka pieni syyllisyys, koska kahdeksan kuukauden Kuwaitissa asumisen aikana ei ole Manchester tainnut kayda edes mielen vieressa. Paitsi silloin, kun katsoo jalkapalloa ja miettii, etta ”jahas, taas siella sataa”. Tai ehka se oli kuvassa vilahtanut pubi, joka herkisti mielen.
Ikavoin vapautta pukeutua miten haluaa. Ikavoin niita perhanan pubeja ja valkoviinia ja rutikuivia, madanneilta omenoilta maistuvia siidereita. Ikavoin mahdollisuutta kayda pyorailemassa ja kavelemassa. Ikavoin eurooppalaista sivistysta. Kavimme viime kuussa viikon lomalla Istanbulissa. Ja tuntui kuin olisi saapunut lansimaisuuden mekkaan.
”Ihmiset ovat taalla niin hysteerisia kulttuurista ja uskonnosta kumpuavine saantoineen”, totesi eras tuttu. Allekirjoitan. Relaisivat vahan.
Tanaan on hirvea Kuwait-uupumus. Ja totaalivasymys sisatilaelamaan. Ulkolampotilat huitelevat taas vaihteeksi neljankympin ylapuolella. Aamukuudeltakin on jo +30, joten juokseminenkin on jaanyt tauolle.
Nettiyhteyskin on niin hidas, etta FutisForumia ei pysty lukemaan. Puuh.
Lastentarvikeliike Istanbulissa. Hihittelin talle aikuismaisesti loppupaivan.
Kotirouvana Kuwaitissa 